tiistai 31. heinäkuuta 2012

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Maaninkavaara

(Kuva: luekirja.fi)
Miika Nousiaisen teki minulle tutuksi Nelosen Hyvät ja huonot uutiset -sarja, jossa Suomen harmaahiuksisin sosiaalidemokraatti toisti lausetta "ennen oli paremmin", yhdessä kollegansa Tuomas Kyrön kanssa. Nousiaisen kuiva huumori puree meikäläiseen, ja keskiviikkona kirjakaupasta mukaani lähtikin Nousiaisen toinen romaani, Maaninkavaara

Esikoisteoksellaan  Vadelmavenepakolainen itsensä läpi lyönyt Nousiainen kirjoittaa Maaninkavaarassa päällisin puolin suomalaisesta urheiluhulluudesta, mutta tosiasiassa yhden perheen kipupisteistä ja siitä mitä he ovat valmiita tekemään toistensa eteen. 
Martti Huttusen elämäntavoitteena on suomalaisen kestävyysjuoksumaineen palauttaminen. Kun lahjakas poika katoaa, jää valmentaja-isä tyhjän päälle, sillä Martin koko elämä pyöri pojan juoksuharrastuksen ympärillä. Teini-ikäinen Heidi päättää juosta isänsä pois masennuksesta ja antautuu tämän valmennettavaksi, vaikka tahtookin pyrkiä tosissaan kuvataidekouluun. Heidi ei ymmärrä, että hänen entinen elämänsä on kohta vain muisto, kun isä alkaa koulia tyttärestään huippu-urheilijaa. Martin mielestä rakastuminen ja peruskoulu ovat pilanneet monta hyvää urheilijaa, ja ystävät ja koulunkäynti ovat vain turhaa hidastetta juoksijan päivärytmissä. Harjoittelu alkaa saada yhä vain absurdimpeja sävyjä, kun Heidi käy koulua painoliiveissä ja nukkuu magnettirummussa - Martti-isän ideasta  luopua perinteisestä aikakäsityksestä nyt puhumattakaan. Hänen mielestään maailmassa on vain yksi pätevä mittayksikkö ja se on ratakierros.

Suomalaiskansallinen urheiluhulluus on hauska aihe kirjalle, sillä Maaninkavaarassa tulee esille juuri se huvittava suomalaisuuden piirre, että mitään ei jätetä puolitiehen. Jos jotain aloitetaan, se muuten viedään täysillä, ja yleensä vähän ylikin, loppuun asti. Alkoholia ei voida ottaa vaan "yhet kaljat" vaan ollaan sitten muuten niin kännissä, että oksennetaan koko seuraava viikko. Nousiaisen kirjassa tästä piirteestä esimerkkinä on urheilu. Martti-isä vie tyttärensä huippu-urheilijaksi valmentamisen jo vaaraallisenkin pitkälle. Kun on kerran aloitettu, niin ei varmasti jätetä hommaa puolitiehen. Kultamitalli tai ei mitään. 

Vaikka takakannessa sanotaankin kirjan olevan hulvattoman hauska, käyttäisin mielummin sanaa tragikoominen. Vaikka kirja onkin hauska, on se myös pohjimmiltaan vakava, ja monessa kohdassa naurun ohella tuli myös kyyneleet silmiin. Ensin Huttusen perhe yrittää selvitä pojan katoamisesta, ja seuraavassa hetkessä isän urheiluhulluus onkin jo repimässä jäljellä olevaa perhettä rikki. Eniten iskee Heidin tunne siitä, että kunhan hän vain pääsisi haluamaansa kuvataidekouluun niin kaikki kyllä järjestyisi. Juoksemisellaankin hän vain haluaa miellyttää ja pelastaa köyhän miehen Esa Saariseksi nimittämänsä isänsä. 

Tarinaa kerrotaan vuoronperään isän ja tyttären näkökulmasta, joka tuo kerrontaan mukavaa monipulisuutta. Martti-isä on siitä mielenkiintoinen henkilö, sillä hänellä tuntuu olevan ihan järkeviä ajatuksia ja tarkoituksia, mutta ulkopuolisten silmiin ne näyttävätkin täysin hulluilta. 

Kirjassa käsitellään myös sukupolvi eroja, sillä Martti on vahvasti sitä mieltä, että nykynuoriso on pehmeää, kun he mieluummin pelaavat sählyä ja istuvat tietokoneella pakkasessa juoksemisen sijasta. Isän ja tyttären väliset näkemyserot ja menneisyyteen jämähtäneen Martin ihmettelyt nykypäivän juttuja kohtaan ovatkin kirjan hauskinta antia. Parhaat naurut lukijaa saa, kun Martti kirjoittaa Suosikin terveyspalstalle teeskennellen murrosikäistä tyttöä kysyen tyttärensä kuukautisista ja miten ne vaikuttavat harjoitusohjelmaan. 

Maaninkavaara on erittäin hyvä kirja. Siis todella hyvä. Kannattaa ehdottomasti lukea. Itse ajattelin seuraavalla kaupunkireissulla etsiä käsiini Vadelmavenepakolaisen.

*****

torstai 19. heinäkuuta 2012

2. J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Luulisin, että kaikki tietävät Tolkienin Sormusten Herran juonen, joten en nyt ala sitä tämän enempää selittelemään: hobitti nimeltä Frodo Reppuli saa perintönä merkillisen kultasormuksen, joka paljastuu Valtasormukseksi, jota paluutaan tekevä Musta Ruhtinas Sauron havittelee itselleen. Frodo lähtee ystäviensä kanssa uskomattomalle matkalle tuhotakseen sormuksen ja pelastaakseen Keski-Maan sen tuholta. 
( Kuva: Wikipedia)

Taru Sormusten Herrasta on klassikko, joka on ehdottomasti ansainnut paikkansa tällä listalla. 1970-luvulla julkaistu sarja on saavuttanut miljoonat lukijat ympäri maailmaa, ja uutta nostetta sarja sai 2000 -luvun alkupuolella tehdystä Peter Jackson ohjaamasta elokuvasarjasta. Jos kirja on loistava, on elokuvat vähintäänkin yhtä hyviä. Yleensä en näin sano, mutta jos, ette kirjaa jaksa lukea, katsokaa edes elokuvat. 

Olen lukenut Sormusten Herran aiemminkin, mutta joka kerta jaksan ihmetellä sitä mittavaa taustatyötä, jonka Tolkien on tehnyt teostaan varten. Tolkien ei ole vain kehittänyt kokonaan uusia kansoja ja kieliä, vaan myös luonut jokaiselle hahmolle ja kansalle oman historian ja sukupuun. Tolkien on luonut kokonaan uuden maailman. Läheskään kaikkia yksityiskohtia ei itse kirjassa mainita, mutta Kuninkaan paluun lopussa olevat 200 sivuiset liitteet kertovat kaiken tarvittavan Keski-Maasta ja sen kansoista kiinnostuneille. 

Yksityiskohdat ja tarinan mittavuus ovat myös se, johon suurimmalla osalla varmasti tökkää tämän kirjan lukeminen. Joitakin asioita ja maisemia selitellään pitkästi ja tarinan sivussa laulellaan, runoillaan ja kerrotaan asioita ja tarinoita, joilla ei välttämättä ole Sormuksen Sodan kanssa mitään tekemistä. Varsinkin Kuninkaan paluun loppu tuntuu pitkältä. Vaikka tykkäänkin, että "loppuratkaisun" jälkeen kerrotaan mitä hahmoille sen jälkeen tapahtui ja Sormusten Herran tapauksessa, miten matka muutti heitä, tässä se tuntui vähän liian pitkältä. Etenkin luku Konnun puhdistus (joka on fiksusti jätetty elokuvasta pois), tuntuu varsin turhalta. 

Kuitenkin juuri ne yksityiskohdat ja mittava taustatyö tekevät kirjasta sellaisen, että tarina tuntuu olevan osa historiaa, niin kuin lukisi tarinaa oikeista tapahtumista. Tarina on sellainen, että se kun se vaihtuu pääsee, niin se imaisee mukanaa. Tästä syystä luin viime yönä Kuninkaan paluuta kolmeen asti, koska en yksinkertaisesti voinut jättää sitä kesken. Vaikka olinkin lukenut kirjan jo aiemmin, tarina on niin laaja, tapahtumia ja henkilöitä niin paljon, että en muistanut kirjasta kuin pääkohdat. Siksi se varmaan tulikin luettua aika vauhdilla. 

Vaikka kirja onkin fantasiaa, teemana on ystävyys ja rakkaus, ja etenkin se, että aina kannattaa yrittää vaikka tilanne näyttäisi kuinka toivottomalta. Teemat tulevat myös upeasti esiin elokuvista, josta ei tunnetta puute, kuten ei kirjastakaan. 

"Even the smallest one can change the course of the future."


(Kuva: Wikipedia )

*****

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Anu Jaantila - Sannan Jenkkivuosi

Moi! Luin kirjan! Tosin jo hetken aikaa sitten, mutta nyt vasta saan kirjoitettua siitä.

Sannan Jenkkivuosi on yhteisnide, joka sisältää kolme Anu Jaantilan romaania: Jenkkivuosi, Dear Sanna ja Love Sam. Sarjaan kuuluu vielä neljäskin kirja, Sanna & Sam Forever. Olen lukenut kolme ensimmäistä muutaman kerran aiemminkin, ja nyt luin neljännenkin kirjan kolmen ensimmäisen perään. 

Jenkkivuoden alussa suomalainen Sanna lähtee Amerikkaan, Michiganiin, jossa hänen on tarkoitus viettää vuosi vaihto-oppilaana paikallisessa high schoolissa. Musikaalisesti lahjakas Sanna tutustuu muihin luokkansa oppilaisiin, kuten viulua soittavaan Chasiin ja löytää nopeasti paikkansa paikallisesta elämänmenosta. Sanna tutustuu myös kiehtovaan meksikolais-amerikkalaiseen Samiin ja tämän perheeseen. Vuoden aikana Sannan ja Samin välille kehittyy ainutlaatuinen suhde, joka jatkuu myös Sannan vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Kirjat  Dear Sanna ja  Love Sam kerovatkin sitten pariskunnan kirjeenvaihdosta vuosien saatossa, mutta myös Sannan paluusta hänen vanhaan elämäänsä Suomeen, joskin muuttuneena naisena. Sanna ja Sam myös vierailevat ahkerasti toistensa luona, ja lopulta Sanna palaakin Amerikkaan opiskelemaan. 

Ensinnäkin pitää sanoa, että tämä on siitä ajaton kirja, että muistin vasta toista kirjaa lukiessani (kun Samin kirjeissä oli päivämäärät), että kirjahan sijoittuu 70-luvulle. Se, että nämä on julkaistu 70- ja 80-lukujen vaihteessa ei tule selvästi ilmi missään muussa vaiheessa kuin tuossa. Vasta päivämäärien ilmestyttyä kirjaan, aloin kiinnittää huomiota mainintoihin lankapuhelimista ja kirjoituskoneista. 

Mietin kovasti tätä lukiessani, että miten saisin kuvailtua Anu Jaantilan kirjoitustyyliä. Se on aika suora, ei mitään turhaa kuvailua tai syvällistä tunteiden pohtimista, vaan ihan suoraa ja tavallista tapahtumien kuvausta ja dialogia. Voisi melkein sanoa, että päiväkirjamainen, mutta en kuitenkaan tiedä olisiko se oikea sana. Näin ainakin Jenkkivuoden kohdalla. Seuraavat kirjat perustuvatkin sitten pitkälti Samin kirjeisiin ja Sannan mietintään, kuinka paljon hän kaipaa Samia. Mutta samantyyppinen tapahtumien selostaminen jatkuu. Kirjan ovat myös omalla tavallaan todella hauskoja, varsinkin ensimmäinen. Hauskuus tulee esiin vuoropuhelussa, seuraavissa kirjoissa taas Samin kirjeissä tai kun Sannan tapaa Amerikan aikaisia ystäviään. 

"Mä lähdin vielä kaupungille ostamaan kotiin tuliaisia ja Daniel kerjäsi mukaan koska se halusi estää mua ostamasta mitään rihkamaa. Kun me tultiin takaisin se oli ostanut purkin vihreää maalia ja pensselin (polkupyörän maalaukseen), konekirjoitusnauhan, kukkalannoitetta ja litran kirsikoita. Mä olin ostanut lautasen jossa luki "Friends can put stars in your eyes and song in your heart" ja purkin maapähkinävoita ja Life Saver -karkkeja. Danielia nauratti mainos "Life Saver -  karamelli jossa on reikä". Varsinkin kun yhtä toista lajia mainostettiin lauseella "me olemme täyttäneet reiän"."

Yli kymmenen vuotta edellisten kirjojen jälkeen julkaistu Sanna & Sam Forever on selvästikin kirjoitettu lukijoiden toiveesta saada Sannan ja Samin tarinalle päätös, vaikka omasta mielestäni tarina päättyikin jo Love Samissa varsin hyvin. Vaikka kirja onki luettava ja ihan hyväkin, mielestäni maailma ei olisi kaatunut vaikka se olisikin jätetty kirjoittamatta. 

Muistan lukeneeni nämä monta kertaa joskus kakarana, ja oli jännä huomata miten joissakin kohdissa en muistanut enää tapahtumia, ja sitten tuli sellainen fiilis, että niiin justiinsa näinhän se menikin! Jännää oli myös se, että vaikka tässä puhutaan paljon esimerkiksi huumeiden käytöstä ja kuolemasta, se ei ole jäänyt mieleeni erityisesta, vaikka olenkin ollut suhteellisen nuori tätä ensi kerran lukiessani. Sannan Jenkkivuosi kolahti silloin, ja kolahtaa edelleen. Varmasti tulen lukemaan tämän yhteisniteen vielä monesti, nytkin kirjaa selaillessa tekee mieli aloittaa se heti uudestaan... 

" - Eikö sulla ollut ällä matikasta?
  - Oli, minä vastasin ylpeänä.
  - Auttaisitsä mua kun pitäis derivoida yks juttu.
  - Derivoida... mä olen kuullu siitä jossain..derivoida, näytäs vähän sitä.
Minä vilkaisin tehtävää. AIkoinaan olivat minunkin aivoni tuollaisia lannistaneet.
 - Ei kuule Masa, etkä sä tiedä ettei derivointi ole enää muodissa, nykyään kaikki laskee prosentteja palkastaan tai vaikka bodaa. "